"NOUSE NYT TAI ME NOSTETAAN KYTKINTÄ!!!" -Näillä sanoilla alkoi minun aamuni. Isäntä, jonka sietäminen on yleensä hankalaa, ärisee kyseisen lauseen olohuoneesta klo: 7.15. Pääni huutaa raivosta, mutta mitään en sano, nousen vain kankeasti ylös, katson peiliin ja näin alkaa huono päiväni.
Paniikkihäiriöni takia en pysty olemaan yksin. En pysty kulkemaan matkoja yksin ellen ole keskellä kaupunkia kauppojen eli turvapaikkojen ympäröimänä. En pysty olemaan kotona yksin, ellei naapurini ole kotona. Elämäni on hankalaa ja muista riippuvaista. Olen loukussa ihmisten keskellä.
Olen henkisesti ja fyysisesti tajuttoman väsynyt. Nukuin kirjaimellisesti koko eilisen iltapäivän, heräsin ja nukahdin melkeinpä samantien yöunille. Aamulla en olisi halunnut nousta ylös.
Söin tänään koulussa n.500 kcal edestä, sillä täytyyhän minun tekeleitämme syödä, enkä halua ihmisten huomaavan mitään. Ahdisti tai ei, minä syön keittiöpäivinä koulussa. Joskus onnistun skippaamaan pää- ja jälkiruoan tökkimällä sitä ja puhumalla paljon, valittelemalla pahaa oloa tms. Alkuruoaksi tehdyn salaatin/ kevyen keiton syön yleensä aina.
Äiti haki minut koulusta, suklaalevyn kanssa. Söin rivin itku kurkussa ja suunnittelin oksentamista kotona, siihen ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta.
Illalla kävimme kaverini kanssa lenkillä, sieltä tultuamme hänen äitinsä oli tehnyt lämpimiä voileipiä. "Syö, otahan lisää." Rakastan ystäväni äitiä ja tietenkin otin lisää. Salkkareiden jälkeen juoksin naapurista kotiin, ryntäsin suoraan suihkuun ja annoin ylen. Olo on likainen ja lihava vaikka nälkä hiipii jo takaisin.
Olen itkenyt, paljon. Yhtä paljon kuin silloin kun masennukseni "todettiin". Minulle ei ole koskaan sanottu että minulla olisi masennus, pilleripurkki käteen ja selitykseksi mielialan lasku ja paniikkikohtaukset, vaikka myönsin jopa viiltelyni pari vuotta sitten ja totaalisen eristäytymisen koulussa. Se ei ilmeisesti riittänyt masennuksen kriteereiksi. Sitähän tämä onkin! Mielialan laskua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti