Ilta-ahdistukset

Illat ovat pahimpia, himo ahmia kasvaa silloin liian suureksi vastustaa.
Aloin työntää jäätelöä ja omenapiirakkaa suuhuni, silloin pieni ääni päässäni korottaa ääntään: "Mitä helvettiä luulet tekeväsi, et sinä kaikkea kuitenkaan ulos saa. Jäät ikuisesti läskiksi porsaaksi josta ei ikinä tule mitään, joka ei ikinä tule olemaan kellekkään mitään. Kaikki vihaavat sinua. LÄSKILÄSKILÄSKI!" Silloin minä lopetin. Nielin makua suustani ja yritin työntää oksennusaikeet pois mielestäni. Ahdistaa, itkettää, en pysty olemaan.
Tekisi mieli huutaa täyttä kurkkua, HALUAN POIS! En saa henkeä enkä pysty olemaan paikoillani. Kyyneleet valuvat tälläkin hetkellä silmistäni ja pakokauhu yrittää viedä minut mukanaan. En pysty tähän, olen liian heikko.
Minun kai pitäisi olla ylpeä itsestäni, mutta arvatkaapa mitä? Olen pettynyt itseeni.
Tämän päivän kalorit ahmimiskohtaukseni takia n. ~1400-1500.
 Huomenna en syö.
Olen sairas

Sekasorto kontrolliin

Olen pistänyt merkille että kun huoneeni on järjestyksessä, niin elämäni on järjestyksessä. Koulutyöt on tehty, kavereiden ja perheen kanssa menee hyvin,muistan ottaa lääkkeeni, nukun paremmin ja hallitsen syömiseni. Tällä hetkellä huoneeni on kuin kaatopaikka, tunkkainen, lattiaa ei erota (sillä vaatekaappini sisältö on levitelty lattialle),joka nurkasta löytyy koiran kokoinen pölypallero ja ainakin viiden sentin törkykerros peittää huoneeni joka ikisen pinnan. Koulutöitä en ole saanut edes aloitettua, vaikka palautus on ollut jo viikko sitten. Kaverisuhteeni ovat sotkuisia koska en tunne oikein mitään vaikka yritän. Unohdan ottaa astma- ja mielialalääkkeeni useamman kerran viikossa. Unirytmini on kääntynyt melkein kokonaan ympäri. Ai mikä syömisen hallitseminen?  Elämäni on sekasorto.
Tänään minä siivoan ja huomenna aloitan kaiken puhtaalta pöydältä. Huomenna tiedossa paasto.

 

Kun totuus tulee ilmi.

Olen ollut iloinen viimeiset pari päivää koska parhaalta ystävältäni on herunut aikaa myös minulle, silti olen oksennellut päivittäin, mutta enhän minä ole bulimikko?
Tänään ku katsoin peiliin huomasin kasvoissani muutoksia. Toinen poskipää oli valahtanut alas, siinä ei ollut samanlaista muotoa kuin toisessa, eikä se ole ennen ollut sellainen.Onko se turvotusta? Jääkö kasvoni tuollaiseksi?Paniikki.
Valaisin itseäni googlella, ei hyvä tämä.

Piste.

En jaksa.

• Nousta aamulla ylös uuteen päivään
• Mennä kouluun
• Keksiä tekosyitä
• Valehdella
• Esittää iloista
• Yrittää olla sosiaalinen
• Ajatella ruokaa
• Oksentaa
• Katsella itseäni
• Itkeä

Yes, I would if I only could

"NOUSE NYT TAI ME NOSTETAAN KYTKINTÄ!!!" -Näillä sanoilla alkoi minun aamuni. Isäntä, jonka sietäminen on yleensä hankalaa, ärisee kyseisen lauseen olohuoneesta klo: 7.15. Pääni huutaa raivosta, mutta mitään en sano, nousen vain kankeasti ylös, katson peiliin ja näin alkaa huono päiväni.
Paniikkihäiriöni takia en pysty olemaan yksin. En pysty kulkemaan matkoja yksin ellen ole keskellä kaupunkia kauppojen eli turvapaikkojen ympäröimänä. En pysty olemaan kotona yksin, ellei naapurini ole kotona. Elämäni on hankalaa ja muista riippuvaista. Olen loukussa ihmisten keskellä.

Olen henkisesti ja fyysisesti tajuttoman väsynyt. Nukuin kirjaimellisesti koko eilisen iltapäivän, heräsin ja nukahdin melkeinpä samantien yöunille. Aamulla en olisi halunnut nousta ylös.
Söin tänään koulussa n.500 kcal edestä, sillä täytyyhän minun tekeleitämme syödä, enkä halua ihmisten huomaavan mitään. Ahdisti tai ei, minä syön keittiöpäivinä koulussa. Joskus onnistun skippaamaan pää- ja jälkiruoan tökkimällä sitä ja puhumalla paljon, valittelemalla pahaa oloa tms. Alkuruoaksi tehdyn salaatin/ kevyen keiton syön yleensä aina.
Äiti haki minut koulusta, suklaalevyn kanssa. Söin rivin itku kurkussa ja suunnittelin oksentamista kotona, siihen ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta.
Illalla kävimme kaverini kanssa lenkillä, sieltä tultuamme hänen äitinsä oli tehnyt lämpimiä voileipiä. "Syö, otahan lisää." Rakastan ystäväni äitiä ja tietenkin otin lisää. Salkkareiden jälkeen juoksin naapurista kotiin, ryntäsin suoraan suihkuun ja annoin ylen. Olo on likainen ja lihava vaikka nälkä hiipii jo takaisin.
Olen itkenyt, paljon. Yhtä paljon kuin silloin kun masennukseni "todettiin". Minulle ei ole koskaan sanottu että minulla olisi masennus, pilleripurkki käteen ja selitykseksi mielialan lasku ja paniikkikohtaukset, vaikka myönsin jopa viiltelyni pari vuotta sitten ja totaalisen eristäytymisen koulussa. Se ei ilmeisesti riittänyt masennuksen kriteereiksi. Sitähän tämä onkin! Mielialan laskua.

Free fall

Tunnen kuinka se ottaa minusta yhä tiukemman ja tiukemman otteen.Olen niin vihainen itselleni. Miksi annoin tämän mennä tähän? Miksi en pysty ryhdistäytymään ja lopettamaan tätä pelleilyä?
Pelkään ihmisiä, sitä kuinka he katsovat minuun niin kuin näkisivät lävitseni. Kaikki vaijetut salaisuuteni sisimmästäni paistavat kilometrien päähän. Olen muuttunut vainoharhaiseksi ja tuntemattomaksi mustaksi möykyksi itselleni.
En pystynyt purkamaan pahaa oloani muualle kuin tänne, niinpä kerroin parhaalle ystävälleni. Hän tietää että minulla on "kausia jolloin oksentelen", nyt kuitenkin sanoin suoraan että oksentelusta on tullut minulle paha ongelma ja masennus hiipii varkain takaisin. Hän lupasi auttaa heti kun tapaamme. Tiedän jo etukäteen että jäädyn, sulkeudun enkä puhu mitään. Minä tulen menettämään parhaan ystäväni. Tunnen sen sisälläni ja se tunne vie minusta viimeisetkin energiat. Mitä minä sitten teen? Luultavasti näännytän itseni hengiltä.
Itken joka ilta, enkä saa unta koska ajattelen vain kuinka huono ihminen olen ja kuinka minusta ei ikinä tule normaalia. Tämä taitaa aikanaan viedä minulta hengen.
Ehkä kaikkien ei ole tarkoitettu kestää.

Mirror Mirror
How far will I go?
Despite the foundation I am falling
Sweet reflection
Will you save a place for me?

I never seem to understand
The time, the place and who I am
Define a way to stay alive
It's like I'm living a lie

Don't keep it from me
This is a free fall

Vaakapelkoja.

Vihaan viikonloppuja! Epäonnistumisia epäonnistumisien perään. Rentoja päiviä kavereiden kanssa, pari kaljaa ja roskaruokaa.
Perjantain saldo: Hesburger, suklaalevy, 200g karkkia, pepsiä. "Syö syö syö, oksenna oksenna oksenna!!!" Ja niin minä nukahdin. Eli tämä kaikki jäi sisääni. Eihän sieltä mitään enää kuuden tunnin jälkeen ulos tullut.
Lauantain saldo: Kaverin synttärit. Kakkua, karkkia, limsaa, kebab pizza, kalja, sisu-aski,kaakao, 2x näkkäri. Ei tullut mahdollisuutta oksentaa vaikka parhaani yritin sellaisen löytää.
Sunnuntain saldo: Omena, kahvia, joulutorttu,suklaalevy, pepsi max, kourallinen juustonaksuja. -> Kiireellä naapurista kotiin, sauna lämpiämään ja täydellinen tyhjennys vatsahappoihin asti aamen.
Takaan että kaikki mitä viikon aikana sain pudotettua, tuli viikonlopun aikana takaisin. Ahdistus on yhtä suuri kuin minun pömpöttävä mahani ja oloni on suoraan sanottuna helvetin hankala. Minua on jokapuolella.Onneksi viikonloppu on ohi ja pääsen takaisin "normaaliin" päivärytmiini.
Pelkään vaakoja ja sitä järjettömän suurta numeroa, siksi käytän mittanauhaa tarkistaakseni olenko onnistunut hävittämään läskejäni. Tällä menolla loppuu mittanauha kesken... 

Fucking pig

Hello, I'm the lie, living for you so you can hide...

Kaikki ympärilläni tuntuvat olevan onnellisia ja täysin tyytyväisiä elämäänsä. Miksi minä en osaa olla onnellinen? Edes parhaan ystäväni puolesta...Hän on löytänyt rinnalleen ihmisen jonka kanssa tuntee olonsa kauniiksi ja merkitykselliseksi. Tämä ihminen asuu yli 200km päässä mutta he näkevät toisensa useammin kuin me ystäväni kanssa. He viikonlopun ajan, me kerran viikossa jos sitäkään. Etäännyn ystävästäni ja sulkeudun häntä kohtaan. En osaa iloita koska tarvitsen häntä.
Exäni ajoi tänään ohitseni, kylmä katse, kylmä nyökkäys -kummaltakin. Ei enää koskaan sitä lämmintä hymyä eikä niitä kirkkaan kellanvihreitä silmiä tapittamassa omiani.
Ja minä oksensin. Oksensin pahan olon ja ikävän sisältäni, kaiken sen roskan joka tekee minusta huonon, lihavan kusipään.

Leijona vatsassani.

Minun on nälkä. Oikesti nälkä. En ole tuntenut tätä kipristelevän ihanaa tunnetta moneen päivään ja viimein on aihetta olla iloinen ja ylpeä. Olen taistellut suklaamuroja vastaan koko illan ja ehtinyt ottaa jopa pari askelta keittiötä kohti mutta viime hetkillä olen tullut järkiini ja tajunnut että enhän minä tahdo jatkaa ahmimis->oksennusputkeani enää neljättä/viidettä päivää.
Ehkä minä sittenkin pystyn tähän.

Ja minä taidan olla sinun

Tämän takia vihaan viikonloppuja kotona. Olen oksentanut kolmenä peräkkäisenä päivänä ja itseinho on kohonnut pilviin, oikeastaan tarkemmin ajateltuna avaruuden yläpuolelle, sillä pilvissähän se on keikkunut jo pitkän aikaa. Tuntuu kuin olisin koomassa, mikään ei tunnu miltään.
Huomenna EN syö
Ylihuomenna En syö
...Keskiviikkona harkitsen omenaa
Miksi minulla on järjetön tarve syyttää tästä kaikesta muita? Kusipää isääni, sisaruksiani, menneisyyttäni, parasta kaveriani, entisiä parhaita kavereitani, minut parempaan vaihtanutta exääni jonka kanssa puhuin eilen pitkästä aikaa. Mehän olemme "kavereita". En tahdo olla kaverisi, satutit minua liikaa. Mene pois elämästäni.
Olen ruma, läski, ällöttävä, inhottava... huonompi kuin muut. Tahdon vain hautautua sänkyyni, antaa nälän kietoutua kehoni ympärille ja mennä kauas pois elämästäni, havahtua hereille tähän maailmaan vasta, kun valtavat valtavat löllöreiteni ja möhömahani ovat kuihtuneet olemattomiin. Sitä minä haluan.

 

Missä päätetään kuka saa sen pienen palan onnea

Milloin kehujen vastaanottamisesta tuli niin vaikeaa? "Olet kaunis." -niinnii... ja väkisin väännetty hymy vielä perään. Kehujen sanominenkin on vähintään yhtä vaikeaa, enhän minä yleensä edes tarkoita niitä. Minun silmissäni kehuminen on melkein kuin valehtelua höystettynä kateudella jota parhaamme mukaan piilotellaan nättien sanojen alle.
En luota ihmisiin. Parin vuoden ajan olen seurannut vierestä kavereideni, tuttujen ja jopa tuntemattomien parisuhteita ja olen tullut tulokseen että pääperiaatteena niissä taitaa olla pettäminen ja valehtelu. Kumpikin osapuoli juoksee vieraissa ja yrittää pitää huolen ettei kukaan saa koskaan tietää. -Suunnitelmanne kusee ja pahasti, sillä tällä pienellä paikkakunnalla kaikki tietävät kaikista kaiken ja vaikkei tietäisikään niin luulee tietävänsä. Myönnän että olen itsekin syyllistynyt tämän käpylän juorupiiriin mutta minkäs teet, ihmiset ovat kaksinaamaisia.
Mietitäänpä, moneenko ihmiseen sinä luotat aidosti ja 100 %? Ehkä parhaaseen ystävääsi, vanhempiisi, sisaruksiisi tai mies/naisystävääsi. Voit kertoa hänelle kaiken ja hän ymmärtää, oli asia sitten mikä tahansa. Liian moni on pettänyt minut ja sama rumba uudelleen murskaisisi minut henkisesti täydellisemmin kuin koskaan ennen. Ttunnen itseni heikoksi ja puolustuskyvyttömäksi, siksi en luota keneenkään. En anna ihmisten vetää mattoa jalkojeni alta jälleen kerran. Jos joku aiheuttaa minulle hallaa, se olen minä itse. Siksi kai olen ihmisten koskemattomissa, kylmä kuori jonka sisällä ei ole mitään.
Sosiaalisista suhteistani on tullut vaikeampia kuin pitkään aikaan, he eivät saa minuun enää yhteyttä.

Ahmin ja oksensin eilen. Sauna oli kuumenemassa ja tajusin että tässä olisi hyvä sauma alkaa mättäämään ruokaa naamaani. Söin ja söin ja söin, pesuhuoneeseen, musiikit mahdollisimman kovalle ja pää pönttöön. Tein sen myös toissapäivänä mutta omassa huoneessani muovipussiin.Vihaan itseäni.
Miksi minun tapauksessani on vain kaksi mahdollisuutta syömisen suhteen? Joko en syö ollenkaan tai sitten syön liikaa.

Olen yksinäinen enkä osaa puhua ystävilleni.

THINspiration