Minä muistan kuinka pidit kädestäni kun kävelimme petonihelvetin käytäviä pitkin, kuinka ihmisten päät kääntyivät kun leijuimme onnellisina heidän ohitsensa. Pysähdyimme portaikkoon ja liimauduimme toisiimme emmekä pystyneet irrottautumaan ennenkuin oli pakko lähteä tunnille. Muistan sinun kirkkaan vihreät silmät jotka katsoivat minua, pelkistä silmistäsi näki että rakastat minua. Hymysi, naurusi, äänesi...Ne eivät tule koskaan katoamaan minusta. Pitkät yölliset puhelut, miljoonat minä rakastan sinua -lauseet, päivittäinen ikävöinti ja nukkuminen sinussa kiinni samalla kun silitit minua olivat ihaninta ikinä.
Sitten me erkaannuimme, tiesin sen mutta en tahtonut uskoa tunnettani. Jätit minut. Itkin kaksi kuukautta. Halusit minut takaisin. Sanoit että et mene pois. Sinä menit pois, lopullisesti.
Olet muuttunut, mutta niin kai minäkin. En ole enää se ujo pikku tyttö...etkä sinä enää se sama ihminen. En pysty katsomaan sinua silmiin, etkä näemmä sinäkään minun. En pysty olemaan kaverisi vaikka sovimme niin, en vain pysty. Romutit maailmani kun aloit seurustelemaan uuden kanssa kaksi viikkoa eromme jälkeen, se muutti välittömästi kuvaani sinusta...sekä itsestäni.
Aloin hölmöilemään. Tein asioita joita en ikinä olisi uskonut tekeväni. Seksiä vanhempien miesten kanssa, syömisen lopettaminen, perseily joka viikonloppu, varastelu ja ilkivalta. Enhän minä ole sellainen...
Olen kyllästynyt ajattelemaan sinua. Sinä jäät, minä lähden. En kestä enää tätä paikkaa, tätä kaupunkia, näitä ihmisiä enkä itseäni täällä. Kesän jälkeen minä lähden, etkä sinä, ensirakkauteni, poikkea mielessäni enää koskaan.
Suljen sinut pieneen laatikkoon josta hymysi ei pääse paistamaan eikä silmäsi sädehtimään. Hautaan sinut syvälle, niin syvälle että en pysty kaivamaan sinua enää pinnalle.
Sinut on unohdettu, et ole minulle enää mitään. Tuntematon ohikulkija.
Ja kun seuraavan kerran näet minut, olen laiha, puhdas, kauniin hauras etkä yllä minuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti