Realize it's not okay

Olen kadottanut otteeni elämään. Kaikki paha sisälläni on nyt noussut pintaan, enkä jaksa pystyä mihinkään.
Kävin eilen vaa'alla, juominen ja syöminen näkyy paremmin kuin hyvin tutulla punertavalla näytöllä. kaikki se uurastus on mennyt hukkaan, paino on hipunut takaisin yläilmoihin ja peili kiroaa läskiä paskiaista joka sitä tuijottaa.
Viiltelin kolme päivää sitten. Yli vuoden takaiset arvet vasemmassa käsivarressani  paistavat himmeästi uusien, jo hieman rupeutuneiden viiltojen alta. Lupasin silloin joskus itselleni että en runtelisi itseäni enää niin, mutta mitäpä lupauksia olisin joskus itselleni, saati sitten muille pitänyt.
Olen vihainen, surullinen, pettynyt ja voisin itkeä itselleni nestehukan ihan milloin vain, ihan missä vain.

Vanhempani eroavat. Olen iloinen että herra kusipää katoaa elämästäni, äidin ja pikkuveljen puolesta en kuitenkaan voi iloita. Jälleen yksi todiste siitä että mikään ei kestä, jälleen yksi vahva vahingollinen lisäys pieneen vääristyneeseen maailmankuvaani.

En kestä toista puolenvuoden pituista alivireistä masennusputkea, mutta toisaalta en tahdo nousta täältä kuopasta minne olen kotini jälleenrakentanut.
Ehkä minä olen yksi niistä, joille ei ole tarkoitettu onnellista loppua.